Jujutsu (myös ju-jitsu tai joskus jiu-jitsu) voidaan määritellä laajasti hyökkäys- ja puolustustaidoksi aseella tai aseetta aseistettua tai aseistamatonta vastustajaa vastaan [Jensen, Judo, s. 117].
Menetelmästä on myös käytetty eri koulukuntien (ryu) mukaan nimityksiä kuten yawara, kumiuchi ja kempo.
Judon syntyaikoihin - 1800-luvun lopulla - oli Bujutsu-Ryusorokun eli taistelumenetelmien eri koulukuntien perustajien elämänkertojen mukaan noin 20 toimivaa jujutsu-koulukuntaa. Esimerkiksi Takenouchi Ryu, Sekigushi Ryu, Kyushin Ryu, Kito Ryu ja Tenshin-Shinyo Ryu.
Näistä erityisesti kahden viimeeksi mainitun oppeja tutki nykyisen judon perustaja professori Jigoro Kano.
Jujutsun tarkka alkuperä on jokseenkin hämärän peitossa, mutta vuonna 720 laadittu historiallinen teos Nihon Shoki (= "Japanin aikakirjat") viittaa vuonna 230 järjestettyihin Chikara-Kurabe -kisoihin. Tuolloin katsotaan japanilaisen painin, sumon, saaneen alkunsa. Vielä nykyäänkin sumolla ja jujutsulla on yhteisiä piirteitä. Sana yawara esiintyi ensimmäisen kerran Japanin kirjallisuudessa Konjaki-Monogatari -saduissa, joiden sanotaan olevan kirjoitetun 11. vuosisadan lopulla.
Nojautuen edellisiin sekä muihin vastaaviin tietoihin, voidaan päätellä, että jujutsu syntyi joskus ajanlaskumme alun ja tuhatluvun välillä.
[Kodokan, Illustrated Kodokan Judo, ss. 1-2].
Jujutsun kehitykseen johtaneet olosuhteet
Kaksi ja puoli vuosisataa, alkaen 1600-luvulta, Japani eli eristäytyneestä muusta maailmasta, kunnes se avattiin lännen kaupalle vuonna 1853. Samoihin aikoihin (1867) lakkautettiin valtiota ohjaillut feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä nuoren ja uudistusmielisen Meiji-keisarin astuessa valtaan.
Feodaalista Japania hallitsi keisari. Valta alkoi tosin jo 8. vuosisadalla siirtyä sotilaallisten ja hallinnollisten neuvonantajien eli shogunien käsiin. Keisarit vetäytyivät yhä enemmän politiikasta taiteiden ja muun kulttuurin suojiin. Vallan siirtyminen päättyi viimein 12. vuosisadan lopulla, kun shogun Torimotolla oli kaikki valtakunnan ohjakset omissa käsissään.
Torimoto yhdisti hajanaisen Japanin ja loi tiukan, hierarkisen järjestelmän tukemaan keisaria - ja itseään. Arvojärjestyksessä keisarin ja shogunin jälkeen tulivat ensin daimiot eli aateliset, sitten bushit eli soturit, talonpojat, käsityöläiset ja lopuksi kauppiaat.
Hierarkisen järjestelmän ylläpitäminen vaatii tukea. Tässä tapauksessa tuki tuli bushi- ali samurai-luokalta. Samurai merkitsikin alunperin palvelijaa. Varsinaisesti samurait olivat aluksi bushin alimmat jäsenet.
He palvelivat ensisijaisesti eräänlaisina poliiseina ja veronkantajina. Toimenkuvansa ja asemansa ansiosta heillä oli lukuisia etuoikeuksia, kuten alempien kansanluokkien edustajien hengen vieminen joutumatta siitä välttämättä mitenkään vastaamaan. Paljolti edellisen vuoksi - estämään heitä käyttämästä asemaansa väärin tai hyötymään siitä liiaksi - kehittyi bushido eli soturin tie.
Bushido oli eräänlainen samuraiden käyttäytymissäännöstö, joka piti sisällään mm. rohkeuden, kunnian, totuuden, kohteliaisuuden, itsehillinnän ja itseuhrautumisen (seppuku eli harakiri) käsitteet. Monet nykyään niin japanilaisiksi katsotut luonteenpiirteet perustuvat juuri bushidoon. Oli epäilemättä kuitenkin myös tilanteita, joissa periaatteista - korkeasta idealismista huolimatta - tingittiin.
Useimmat samurait toimivat jonkin isännän palveluksessa, elleivät itse sattuneet olemaan isännän asemassa; daimiokin saattoi olla samurai feodalismin myöhemmässä vaiheessa. Monet samurait omistautuivat täydellisesti isännilleen ja olivat myös valmiita kuolemaan palveluksessa aatelistoa, kohteliaisuutta ja uskollisuutta ylistäen.
Tuolloin maassa liikkui myös vaeltavien ja häikäilemättömien samuraiden (ronin) joukkoja, eivätkä kaikki isännätkään mitään pyhimyksiä olleet.
Useimpien ihmisten elämän on täytynyt tuolloin olla hyvin epämiellyttävää, raakaa ja... lyhyttä.
Samurain symbolina oli miekka (katana), jonka kunnioittaminen pohjautuu Japanin mytologiseen alkuperään. Legendan mukaan jumala Izanhei ja jumalatar Isanami loivat Japanin ja asettivat jumalatar Amaterasun - auringon - taivasta hallitsemaan. Pian (suhteellinen käsite tässä tapauksessa) taivaasta laskeutui Amaterasun pojanpoika taivaallisin aartein, miekalla ja kaulanauhalla, varustettuna johtamaan Japanin kansaa. Sittemmin hänen pojastaan Jimmu-Tenmosta tuli ensimmäinen ihmiskeisari vuonna 1660 ennen ajanlaskun alkua [Williams, MAR, ss. 6-7].
Feodaalinen hallinto edisti aseettoman taistelun eri menetelmien kehittymistä, sillä samuraita alemmilta kansanryhmiltä oli kielletty hengenmenetyksen uhalla kaikenlaisten aseiden hallussapito. Heidän olisi silti jollain tapaa kyettävä puolustautumaan esimerkiksi rosvojoukkioita vastaan. Vuonna 1871 kiellettiin keisarin toimesta miekankanto myös samurailta. Tämä oli myös omiaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota erilaisten aseettomien lyönti- ja potkumenetelmien kehittämiseen.
Systemaattisen muotonsa jujutsu saavutti 16. vuosisadalla. Seuraavien 300 vuoden kuluessa syntyivät eri koulukunnat. Periaatteet ja keskeiset ajatukset polveutuvat pääasiassa kiinalaisen Hwang-Shihkon kokomaan strategiateokseen ja filosofi Lao-Tsen - myös kiinalainen - kirjaan I-Ching (tai Yi-King) eli "Muutosten Kirja." Alkuperältään japanilaisia ajatuksia on vähemmän. Kerrotaan myös, että jujutsun toi Japaniin kiinalainen Chen Yuan-Ping vuoden 1627 tai 1647 tietämillä. Väitteet pohjautuvat ainoastaan suusanalliseen tietoon, sillä lajista on kuitenkin olemassa mainintoja jo ennen vuotta 1627. Tämän ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, etteikö Chen Yuan-Ping olisi esitellyt japanilaisille kiinalaista nyrkkeilyä eli kenpoa, jolla todennäköisesti oli hyvin merkittävä osuus jujutsun muotoutumisessa. Luultavasti kertomus on vain yritys saada laji vaikuttamaan arvokkaammalta; kiinalainen kulttuuriperintö.
[Kodokan, Illustrated Kodokan Judo, ss. 1-6]
Kodokan judon synty ja kehitys
Jigoro Kano, laivastotarvikekauppias Jerosaku Kanon kolmas poika, syntyi Mikagen kylässä lähellä Koben kaupunkia 28. lokakuuta vuonna 1860 [Essink, Judo, s. 15]. Vuonna 1871 hän muutti perheensä mukana Tokioon. Samoihin aikoihin Japani kävi läpi käänteentekevien muutosten sarjaa. Tokugawa shogunaatin vuonna 1603 alkanut valtakausi päättyi äkillisesti 1868.
Shogunaatin myötä eristyksissä elänyt Japani avattiin eurooppalaisille ja feodaalinen hallintojärjestelmä romutettiin. Vuonna 1871 samurai-luokkaa kiellettiin kantamasta aseitaan julkisesti. Kaikki tämä tiesi sitä, että ikivanhat kamppailumenetelmät ja daimioiden tukemat koulukunnat joutuivat ihmisten epäsuosioon muun vanhan kulttuurin ohella. Tullakseen uudelleen hyväksytyksi lajien oli kehityttävä eteenpäin pitkin kapeampia ja soveliaampia linjoja.
Nuori, ruumiinvoimiltaan heikko Jigoro Kano tahtoi voittaa häntä kiusaavat, suuremmat opiskelutoverinsa keinolla millä hyvänsä. Saatuaan kuulla jujutsusta, menetelmästä, jonka turvin heikompi voittaa vahvempansa, hän päätti samassa oppia sen.
Opettajaa oli aluksi melko vaikea löytää uuden lainsäädännön vuoksi. Lopulta Kano kuitenkin tapasi Teinosuke Yagin, joka opetti hänelle jujutsun alkeet. Myöhemmin Kanon tie johti Tenshin-Shinyo Ryu'hun, jonka mestarit Hachinosuke Fukuda ja Masamoto Iso eivät halunneet oppiensa jäävän unohduksiin. Lahjakas kun oli, Kano oli lisäksi Kito Ryu'n johtajan Tsunetoshi Iikubon opissa ja omaksui pian myös tämän hallitsemat tekniikat.
Vuonna 1882 Kano katsoi olevansa kypsä perustamaan oman koulunsa, Kodokanin (kodo = julistaa totuutta, kan = huone, sali, koulu). Koulussaan hän opetti jujutsun asemesta Kodokan judoksi kutsumaansa menetelmää.
Kaikki tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt kunnianhimoista nuorukaista, vaan hän tutki väsymättä vanhoja kirjoituksia aseettomasta ja aseellisesta taistelusta, vieraili vanhojen mestareiden luona oppimassa uutta ja kehitti huomattavasti myös omia tekniikoitaan.
Vuosien kuluessa hän saavutti aseettoman taistelun alalla tason, joka siihen asti oli ollut tuntematon - maassa, jossa paljain käsin taisteleminen parhaiten tunnettiin.
Siinä sivussa, sikäli kuin näin voidaan sanoa, Kano suoritti tutkinnon yhteiskuntatieteissä, mutta siirtyi poliittisen uran sijaan kasvatustieteellisen laitokseen jatkamaan opintojaan, jossa hän pian suorittikin arvosanan 1882. Vuotta myöhemmin hän väitteli filosofian tohtoriksi ja siirtyi vähän sen jälkeen erään aatelisten koulun rehtoriksi ja filosofian professoriksi. Myöhemmin hänelle myönnettiin päärin arvonimi. [Urheilumme kasvot 4, s.11]
Jujutsun kehittymisestä professori Kano kertoi eräällä oppitunnilla vuonna 1898 seuraavasti:
Opiskellessani jujutsua havaitsin sen paitsi mielenkiintoiseksi, niin erinomaiseksi ruumiin ja mielen harjoittamiskeinoksi. Siksi mieleeni juolahtikin kehittää sitä edelleen.
Tullakseen yleisesti suosituksi jujutsun oli muututtava, koska vanha tapa ei soveltunut kuntoiluun eikä moraalin ja älyn harjoittamiseen. Oikeastaan se ei ollut muuta kuin keino voittaa.
Havaitsin myös, että lajia oli uudistettava taistelumielessäkin. Siis: ottamalla kaikkien tuntemieni koulukuntien parhaat liikkeet ja lisäämällä omani, perustin uuden ruumiinkulttuurin ja henkisen harjoituksen menetelmän, joka soveltui myös urheilulajiksi, ja aloin nimittää sitä Kodokan judoksi.
Miksi kutsuin sitä judoksi jujutsun asemesta? Koska opettamatta pelkästään jutsua (menetelmää, keinoa) opetin myös dota (periaatetta). --
Kaksi muuta syytä siihen, miksi vältin nimeä jujutsu oli ensinnäkin, koska oli olemassa jujutsu-kouluja, joissa käytettiin usein väkivaltaisia ja vaarallisia tekniikoita. Nähdessään tällaista ihmiset saivat käsityksen, että jujutsu oli menetelmä, joka tekee nuorukaisista raakalaisia. Halusin näyttää, että opettamani ei ollut vaarallista, eikä tarpeettomasti vahingoita toista. --
Toinen syy oli, että aloittaessani opettamisen jujutsu oli saanut huonon maineen. Jotkut jujutsu-mestarit hankkivat nimittäin elatuksensa järjestämällä näytösotteluita, joissa perittiin pääsymaksu. --
Sen vuoksi siis vältin termiä jujutsu ja omaksuin judon. Ja erottuakseni Jikishin Ryu'sta, joka myös käytti nimitystä judo, aloin kutsua menetelmääni Kodokan judoksi.
Vuonna 1886 koettiin judon historiassa ratkaiseva käänne, kun Japanin opetusministeriö kiinnostui vanhojen taistelulajien elvyttämisestä ja niiden levittämisestä kouluihin sekä poliisiopistoihin [Urheilumme kasvot 4, s. 12]. Jo tuolloin - vasta neljä vuotta toimittuaan - Kodokan oli tunnettu ja ihailtu tunnuslauseidensa sekä korkean idealisminsa vuoksi. Vain taistelulliset ja kilpailulliset ansiot puuttuivat koulukunnalta. Tästä syystä päätettiin järjestää kilpailu silloisista arvostetuimman jujutsu-koulukunnan ja Kodokanin välillä. Tappio olisi ollut turmioksi, mutta kilpailussa, johon jujutsu-koulun Hikosuke Totsuka ja professori Kano lähettivät 15-miehiset joukkueet, Kodokan voitti 15. ottelusta 13 kahden päättyessä tasan. Voitto osoitti selvästi Kodokanin paremmuuden suhteessa muihin kouluihin. Eikä enää ainoastaan periaatteidensa osalta.
Judon teknisen kaavan katsotaan valmistuneen 1887, jolloin professori Kano julkaisi viimeisen judo-tekniikoita käsittelevän kirjansa. Judon idealismin hän katsoi olevan kypsän kirjaksi asti vasta 1922. [Essink, Judo, s. 18]
[Kodokan, Illustrated Judo, ss. 7-13]
Judon leviäminen
Professori Kano aloitti 1889 kiertomatkan Eurooppaan. Hän halusi tutkia länsimaisia kasvatusmenetelmiä ja tehdä samalla judoa tunnetuksi. Jo tuolloin judo oli kendon eli "miekan tien" lisäksi pakollisena oppiaineena useimmissa Japanin kouluissa. Seuraavana vuonna professori Kano järjesti Englannin laivaston pyynnöstä judonäytöksen merivoimien edustajille, jotka olivatkin näkemästään varsin innostuneita. [Essink, Judo, s. 18]
Yksi Kodokanin oppilaista lähetettiin 1903 Yhdysvaltoihin. Silloinen presidentti Theodore Roosevelt kävi opettelemassa judon alkeita ja ilmaisi suuren arvonantonsa professori Kanon järjestelmälle.
Vuoteen 1909 saakka vastasi professori Kano itse koulunsa menoista. Professorinpalkka sekä yksityis-, kieli- ja käännöstunneilta saadut rahat menivät kaikki Kodokanin oppilaille ja koulurakennukseen, kunnes 1909 alkoi oppilaita olla liikaa; professori Kanon oli pakko alkaa periä ilmoittautumis- ja kurssimaksuja. Samana vuonna hän perusti judon periaatteisiin pohjautuvan Kodokanin kulttuuriyhdistyksen, jonka tehtäväksi muodostui judo-kirjallisuuden kääntäminen, julkaiseminen ja levittäminen. Tuolloin hänet myös valittiin kansainvälisen Olympiakomitean jäseneksi, jossa hän toimi aina kuolemaansa (4.5.1938) saakka.
Vuoden 1938 jälkeen perustettiin Eurooppaan Kodokanin alajaostoja. Professori Koizumi lähetettiin Englantiin. Professori Hanho Rhi matkusti Saksaan ja sieltä myöhemmin Sveitsiin (Liekö eräällä herra A. Hitlerillä ollut osuutta muuttoon?). Professori Kawaishin sektoriksi koitui Ranska. [Essink, Judo s. 18]
Toisen maailmansodan jälkeen lännen judo on kulkenut kamppailusta toiseen. Eurooppalaisen judon suurin hetki oli kuitenkin silloin, kun hollantilainen jätti Anton Geesink voitti ensimmäisenä ei-japanilaisena judon maailmanmestaruuden 1961 (Ensimmäiset MM-kisat järjestettiin 1956. [Reay, The Judo Manual, s. 11]).) Geesink osoitti taitonsa myöhemminkin voittamalla vuoden 1964 Tokion Olympialaisissa, sekä 1965 MM-kisoissa jälleen kultaa. [Williams, MAR, s. 88]
Hollantilaisen aiheuttamista traumoista selvittyään japanilaiset sittemmin saavuttivat "uudelleen" aiemman ylivoimaisuutensa lähes kaikissa painoluokissa. Esimerkiksi yli 95-kiloisten maailmanmestari Yasuhiro Yamashita (yama = vuori) voitti 1970-luvulta lähtien kutakuinkin jokaisen ottelun mihin osallistui. Yhden ottelun hän tiettävästi hävisi katkennen jalan (omansa) vuoksi. Japanissa yliopistot ovat ainakin joskus tuottaneet judokoita, kuten USA:ssa yliopistot koripalloilijoita. [Williams, MAR, s. 88]
